A Vigil, On Birds and Glass

Se oli päivä, joka alkoi todella huonosti. Uutinen lävähti eteeni tietokoneen näytöltä aivan varoittamatta eikä mitenkään minua siihen ensin valmistaen. Lempibändini oli lakannut olemasta. Tunsin oloni toimettomaksi, vähän tyhjäksi, ja ennen kaikkea avuttomaksi. Mitä kuuluu tehdä, kun lempibändi lakkaa olemasta?

En koskaan ajatellut, että tämä bändi lopettaisi kaiken vain yhdellä paragrafilla, ansaitsen paljon enemmän. Olin oikeassa, sillä muutama päivä lyhyen virallisen tiedotteen jälkeen, julkaisi bändin solisti myös henkilökohtaisen kirjeensä. ”I woke up this morning still dreaming, or not fully aware of myself just yet. The sun poked through the windows, touching my face, and then a deep sadness overcame me, immediately, bringing me to life and realization- My Chemical Romance had ended.”

Ne olivat sanat, jotka tekivät asiasta todellista. Luin avoimen kirjeen tänä aamuna juodessani aamukahvia ja itkin kuppiini. Minun, 22-vuotiaan järkevän ihmisen sydän oli särkynyt. En voinut uskoa, että se oli todella ohi, suuri aikakausi elämässäni oli päättynyt. En osaa kuvitella tätä elämääni ilman tätä bändiä, joka on aina jollakin tapaa kulkenut rinnallani antaen kannustusta, riemua, ja suunnatonta voimaa.

suruuutinen

Kun ajattelen nyt lähivuosia, tämä on oikeastaan ollut odotettavissa. Bändillä on ollut vaikeuksia löytää pysyvää rumpalia ikusuude ja viimeisimmän levyn teko vei melkeen ikuisuuden (ja ne tekivät sen vielä kaksi kertaa.) Silti en voi ajatella muuta kuin, että tämä bändi on ollut myös minun elämässäni ikuisuuden. Toisaalta arvostan myös sitä, että jos oli aika lopettaa, bändi myös aidosti teki niin eikä jatkanut veren maku suussa. Kaiken surun yli taidan kuitenkin tuntea pääasiassa kiitollisuutta kuluneista vuosista, kiitollisuutta annetusta toivosta, kiitollisuutta intohimosta, musiikista, keikoista ja levyistä, jotka olivat niin suuri osa elämääni.

Minä vietin parhaimmat ja kamalimmat vuoteni tämän bändin parissa, minä kasvoin sen kanssa. Minä turvauduin siihen kun makasin pahimmissa teiniangsteissani kerässä huoneeni lattialla koska mikään ei tuntunut vaikeammalta kuin ihmiseksi kasvaminen, minä kuuntelin sitä kun isäni menehtyi ja minä kuuntelin sitä kaikki valvetuntini silloin kun löysin itsestäni kipinän erilaisiin taiteisiin. Musiikki siis auttoi minua elämän vaikeimmissa tilanteissa ja olo ilman sitä olisi ollut varmasti sata kertaa yksinäisempi.

Minä kuuntelin sitä hakiessani unelmieni kouluun, minä kuuntelin sitä saadessani uusia ystäviä, minä tanssin sen tahtiin kun olin onnellinen ja minä vietin edelleenkin eräät tähänastisen elämäni mielettömimmät päivät (ja yöt) jonottaessani keikkapaikalle nähdäkseni bändin livenä, selvisin sateesta, uupumuksesta ja kylmästä päästäkseni eturiviin keskelle, ja pääsinkin. Musiikki oli osa myös suurimpia ilon hetkiäni ja olo ilman sitä on nyt vähän tyhjä ja ennen kaikkea – haikea.

Tällä bändillä on ollut suunnaton vaikutus siihen millaiseksi ihmiseksi olen kasvanut. Se on tarjonnut kannustusta silloin kun olen kokenut olevani liian erilainen, vaikuttanut arvomaailmaani saarnatessaan suvaitsemattomuutta vastaan ja antanut minulle puhtia tavoitella unelmiani ja olla mitä ikinä tahdonkaan olla. Se on myös antanut minulle lukuisia uusia loppuelämäni kestäviä musiikkirakkauksia, sytyttänyt intohimoni kulttuuria kohtaan, saanut minut kiinnostumaan yhä enemmän sarjakuvista sekä kauhuelokuvista, antanut minulle kipinän myös luoda itse ja ennen kaikkea tuonut elämääni mielettömiä ystäviä jotka onneksi ymmärtävät tämän tunteen juuri nyt. Monet tekemistäni asioista tänä päivänäkään eivät varmaankaan olisi olemassa ilman tätä bändiä, tuskin tämä blogikaan. Tekisin jotakin muuta.

Se, että bändi lopetti juuri nyt eikä koskaan muulloin tekee sen matkasta vieläkin upeamman, aivan uskomattoman kauniin. My Chemical Romance oli niin kaunis, niin upeasti rakennettu koneisto, teki niin paljon hyvää, pelasti niin monia, loi niin paljon hyvää ja kaunista. Koko yhteisöä ja kaikkea sen kautta luotua yhdistää suunnaton rakkaus. Se kaikki olisi voinut tuhoutua jos bändi olisi porskuttanut eteenpäin veren maku suussa. Arvostan siis bändiä sen vuoksi, että se lopetti kun oli aika tehdä niin, mutta se ei silti hälvennä suruani. Bändillä oli vielä niin paljon tehtävää, ja olisi ollut niin mieletöntä ja palkitsevaa nähdä mihin suuntaan bändin musiikki olisi jatkanut kasvamistaan. Varsinkin kun bändi lopetti käytännössä parhaimman levynsä jälkeen. Minä olen uskonut vilpittömästi, että tämä olisi yksi niistä bändeistä, jotka soittaisivat vielä viisikymppisinäkin. Kuka ties soittavatkin, eivät vain yhdessä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *