A Vigil, On Birds and Glass

Se oli päivä, joka alkoi todella huonosti. Uutinen lävähti eteeni tietokoneen näytöltä aivan varoittamatta eikä mitenkään minua siihen ensin valmistaen. Lempibändini oli lakannut olemasta. Tunsin oloni toimettomaksi, vähän tyhjäksi, ja ennen kaikkea avuttomaksi. Mitä kuuluu tehdä, kun lempibändi lakkaa olemasta?

En koskaan ajatellut, että tämä bändi lopettaisi kaiken vain yhdellä paragrafilla, ansaitsen paljon enemmän. Olin oikeassa, sillä muutama päivä lyhyen virallisen tiedotteen jälkeen, julkaisi bändin solisti myös henkilökohtaisen kirjeensä. ”I woke up this morning still dreaming, or not fully aware of myself just yet. The sun poked through the windows, touching my face, and then a deep sadness overcame me, immediately, bringing me to life and realization- My Chemical Romance had ended.”

Ne olivat sanat, jotka tekivät asiasta todellista. Luin avoimen kirjeen tänä aamuna juodessani aamukahvia ja itkin kuppiini. Minun, 22-vuotiaan järkevän ihmisen sydän oli särkynyt. En voinut uskoa, että se oli todella ohi, suuri aikakausi elämässäni oli päättynyt. En osaa kuvitella tätä elämääni ilman tätä bändiä, joka on aina jollakin tapaa kulkenut rinnallani antaen kannustusta, riemua, ja suunnatonta voimaa.

suruuutinen

Kun ajattelen nyt lähivuosia, tämä on oikeastaan ollut odotettavissa. Bändillä on ollut vaikeuksia löytää pysyvää rumpalia ikusuude ja viimeisimmän levyn teko vei melkeen ikuisuuden (ja ne tekivät sen vielä kaksi kertaa.) Silti en voi ajatella muuta kuin, että tämä bändi on ollut myös minun elämässäni ikuisuuden. Toisaalta arvostan myös sitä, että jos oli aika lopettaa, bändi myös aidosti teki niin eikä jatkanut veren maku suussa. Kaiken surun yli taidan kuitenkin tuntea pääasiassa kiitollisuutta kuluneista vuosista, kiitollisuutta annetusta toivosta, kiitollisuutta intohimosta, musiikista, keikoista ja levyistä, jotka olivat niin suuri osa elämääni.

Minä vietin parhaimmat ja kamalimmat vuoteni tämän bändin parissa, minä kasvoin sen kanssa. Minä turvauduin siihen kun makasin pahimmissa teiniangsteissani kerässä huoneeni lattialla koska mikään ei tuntunut vaikeammalta kuin ihmiseksi kasvaminen, minä kuuntelin sitä kun isäni menehtyi ja minä kuuntelin sitä kaikki valvetuntini silloin kun löysin itsestäni kipinän erilaisiin taiteisiin. Musiikki siis auttoi minua elämän vaikeimmissa tilanteissa ja olo ilman sitä olisi ollut varmasti sata kertaa yksinäisempi.

Minä kuuntelin sitä hakiessani unelmieni kouluun, minä kuuntelin sitä saadessani uusia ystäviä, minä tanssin sen tahtiin kun olin onnellinen ja minä vietin edelleenkin eräät tähänastisen elämäni mielettömimmät päivät (ja yöt) jonottaessani keikkapaikalle nähdäkseni bändin livenä, selvisin sateesta, uupumuksesta ja kylmästä päästäkseni eturiviin keskelle, ja pääsinkin. Musiikki oli osa myös suurimpia ilon hetkiäni ja olo ilman sitä on nyt vähän tyhjä ja ennen kaikkea – haikea.

Tällä bändillä on ollut suunnaton vaikutus siihen millaiseksi ihmiseksi olen kasvanut. Se on tarjonnut kannustusta silloin kun olen kokenut olevani liian erilainen, vaikuttanut arvomaailmaani saarnatessaan suvaitsemattomuutta vastaan ja antanut minulle puhtia tavoitella unelmiani ja olla mitä ikinä tahdonkaan olla. Se on myös antanut minulle lukuisia uusia loppuelämäni kestäviä musiikkirakkauksia, sytyttänyt intohimoni kulttuuria kohtaan, saanut minut kiinnostumaan yhä enemmän sarjakuvista sekä kauhuelokuvista, antanut minulle kipinän myös luoda itse ja ennen kaikkea tuonut elämääni mielettömiä ystäviä jotka onneksi ymmärtävät tämän tunteen juuri nyt. Monet tekemistäni asioista tänä päivänäkään eivät varmaankaan olisi olemassa ilman tätä bändiä, tuskin tämä blogikaan. Tekisin jotakin muuta.

Se, että bändi lopetti juuri nyt eikä koskaan muulloin tekee sen matkasta vieläkin upeamman, aivan uskomattoman kauniin. My Chemical Romance oli niin kaunis, niin upeasti rakennettu koneisto, teki niin paljon hyvää, pelasti niin monia, loi niin paljon hyvää ja kaunista. Koko yhteisöä ja kaikkea sen kautta luotua yhdistää suunnaton rakkaus. Se kaikki olisi voinut tuhoutua jos bändi olisi porskuttanut eteenpäin veren maku suussa. Arvostan siis bändiä sen vuoksi, että se lopetti kun oli aika tehdä niin, mutta se ei silti hälvennä suruani. Bändillä oli vielä niin paljon tehtävää, ja olisi ollut niin mieletöntä ja palkitsevaa nähdä mihin suuntaan bändin musiikki olisi jatkanut kasvamistaan. Varsinkin kun bändi lopetti käytännössä parhaimman levynsä jälkeen. Minä olen uskonut vilpittömästi, että tämä olisi yksi niistä bändeistä, jotka soittaisivat vielä viisikymppisinäkin. Kuka ties soittavatkin, eivät vain yhdessä.

Maailma Ylösalaisin

Se tuntui aluksi hullunkuriselta. Ihan kuin päässä kohisisi ja olisi poskiontelutulehdus vaivana. Meinaan kun maailma kääntyy ylösalaisin jolloin ollaan siis väärinpäin. Käsien kuuluisi olla jalkoina ja jalat jossain kohti kattoa. Pääkin kohti lattiaa. Mun kärrynpyörille on aina naureskeltu ja käsilläseisomiseenkin pääseminen vaati rohkeutta uskaltaa suoristaa jalat ja luottaa. Alkuun tein siis ponnistuyritykset seinää vasten väärin; koukkujaloilla. Mikko on aina sellainen selvittäjä luonne. Se käskee mun aina lukemaan käyttöohjeet ennen kun toimin. No niin käski tässäkin asiassa. Etsin siis Youtubesta videon joka selvitti jo aika paljon.

Seinään ponnistaminen onkin melko helppoa kun hahmottaa oikean tekniikan jolla sinne pääsee. Käsien ja olkapäiden tuki on ihan huippumerkityksellinen ja kropan on oltava todella tiukkana liikkeessä jottei se pääse hajoamaan. Katse kannattaa pitää eteenpäin. Kun käsilläseisonta alkaa luonnistumaan, voisi olla punnerrusten opettelun aika. Laitoin pään alle kolmekin tyynyä (abstyynyt alkuun ja harjoittelin ihan pienellä liikkeellä alkuun luottamaan olkapäihini ja punnertamaan päätä alas ja ylös. Tyynyt vaihtui kahteen ja pyrin joka kerta hipaisemaan tyynyä ala-asennossa. Seuraavaksi olisi vauhdinoton aika, jolloin otan kropalla vauhtia punnerruksiin. Itsellä kokeiluvaiheessa. Jalat ei kovin terävästi sitä vauhtia anna ja siihen se tyssääkin.:D

käsilläseisonta
Näin suoraksi kun vielä pääsis!

Seuraavaksi pari tutorialvideota punnerruksiin ja käsilläseisontaan ilman tukea.

Käsillä seisominen ilman seinän tukea, saati niillä kävely tuntuu itselle aika kaukaiselta ja hurjalta jutulta. Kokeilin viime viikolla päällä seisomista ilman seinän tukea, ja kierähdin sieltä mukavasti nurin.:D Mutta joo, täytyy kai se ehkä joskus oppia.

Olin lauantaina eräässä voimakoulutuksessa. Innostuin taas omien voimatasojen kehittämisestä. Kreatiinin käytön aloitin eilen pitkästä aikaa. Penkissä olen iloinen jo 50 kilon ennätyksestäni jolla pääsen vielä tässä vaiheessa 4 puhtaaseen toistoon (viides avustettuna). Nojoo, vielä melko pienillä mennään jos lähdetään nyt vertailemaan, mutta itselleni tämä on jo hyvä suoritus. Eiköhän se oma paino sieltä vielä mene. Voimakausi siis voisi olla tämänhetkinen nimeltään, ja toki ylläpidän myös muita ominaisuuksia. Toki Crossfitin On Ramp lähestyy (enää viikko) ja silloin katsotaan miten omat treenit sinne solutan. Jännitys kasvaa.:)

Lomamatka Turkkiin nyt varattu

Varattiin eilen halpalähtö Turkkiin, Antalyaan. Aikaisemmin ei olla Turkissa käyty, onko teillä lukijoilla kokemuksia?  Upealta vaikuttaa kun googlettelin kuvia paikasta ja toki tietoa olen hakenut netin kautta. Edessä viikon reissu rentoutumista kesätöiden jälkeen. Jaksaa taas uurastaa syksyn. Huoh, olen ehkä hieman innoissani. Tsekkailin että vesipuistoja löytyy, on hienoja historiallisia rakennuksia, vesiputouksia, mahdollisuus vihdoin uida sen delfiinin kanssa ja ostosmahdollisuudet on hyvät. Ruoka mitä mahtavinta ja ilma kuumaa, vesi lämmintä. Olihan sitä jo ikävä tuota korallinväristä merivettä. Upeat maastot houkuttelee tutustumaan kävellen  tai vaikka pyörän selässä, ehkä.:) Tällaista hehkutusta ja pikkaisen tunnelmointia kuvien kera.:) Viikko alkaa siis iloisissa merkeissä tulevaa matkaa ajatellen. Muuten olen aika väsynyt, ohjauksissa loppui teho. Nyt ajoissa nukkumaan. Mukavaa alkanutta viikkoa!

turkkiin